Taannoin Taloussanomat herätti keskustelua ylitöiden tekemisestä. Artikkelissa on tarkasteltu Tilastokeskuksen virallista tilastoa ylitöiden jakautumisesta eri toimialojen suhteen, tarkennettuna niihin toimialoihin joissa ylitöitä paiskitaan eniten. Tai no, paiskitaan ja paiskitaan. Paremminkin tilasto kertoo siitä, että näillä toimialoilla ylitöistä maksetaan yleisesti hyväksytty korvaus. Ylityökorvaus. Tämän kyseenalaisen kunnian saivat prosessi- ja kuljetustyöntekijät 4,5 kuukausittaisella ylityötunnilla.
Mielenkiintoiseksi uutisesta tekee se, että tilaston mukaan ylitöitä tehdään eniten ns. duunari-tasolla. Mitä lähempänä johtaja pallia istut, sitä vähemmän ylityötä kertyy. Johtajien ylityöt on selitettävissä sillä, että hän eivät kuulu saman työaikalainsäädön piiriin ja työn vaativuus on huomioitu kuukausittaisessa korvauksessa. Entäs sitten erityisasiantuntijat ja asiantuntijat? Heilläkö tippuu kynä kädestä heti kellon ollessa pykälässä?
Päinvastoin. Asiantuntijatasolla palkallisten ylitöiden lisäksi paiskitaan (tilastoimatonta) palkatonta ylityötä. Kysymys on harmaan työn tekemisestä, jota tehdään ja teetetään oletusarvoisesti asiantuntijatasolla. Esimerkiksi Akavan tutkimuksen mukaan, 7% akavalaisista tekee viikoittain melkein yhden työpäivän verran ylitöitä, eivätkä saa siitä asiaankuuluvaa ylityökorvausta. Ongelma on moninainen, koska paine palkattoman ylityön tekemiseen voi tulla johdon taholta tai työntekijälähtöisesti. Yhtäkaikki, sillä on kuormittava vaikutus työntekijään ja vaikuttaa sekä ansioihin että eläkekertymään.
On yleisesti tiedossa, että jatkuva ylitöiden teettäminen ei ole työn tehokkuuden kannalta järkevää ja työntekijän pitkiksi venyvät päivät sekä jatkuva vapaa-ajan laiminlyöminen ei ole kenenkään muun kun yrityksen etu. Syy-seuraus-suhteen lisäksi ongelma on vielä syvempi. Koko yhteiskuntamme suhtautuminen ja asenne työn tekemisen kulttuuriin on jokseenkin vinoutunut. Milloin työtuntien määrästä on tullut ihmisen arvoa kuvaava mittari?
On todella positiivista, että ministeri Stubb herätti keskustelua 8+8+8 (8 tuntia lepoa, 8 tuntia työtä ja 8 tuntia vapaa-aikaa) filosofiallaan. Mielenkiintoista onkin, kuinka nopeasti Stubbin pyrkimys tehdä työtä ammuttiin alas. Eikä mikään ihme. Yksityisen sektorin lisäksi harmaata työtä paiskitaan yhtälailla myös julkisella sektorilla. Näin laajan ongelman vaikutukset ulottuvat aina kansantalouteemme sakka. Muistuukin mieleen eräät sloganit ”toisen leivän syönnistä ” ja ”välistä vetämisestä”. Nimettäisiinkö palkattoman ylityön tekeminen ”kansantalouden nakertamiseksi”?
Niin monen muutoksen tavoin, tämäkin vaatii pieniä päätöksiä. Arvosta omaa ammattitaitoasi ja osaamistasi, mutta ennen kaikkea omaa aikaasi.
maanantai 30. syyskuuta 2013
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Tappavaa työtä?
Miksi tehdä työtä ilman palkkaa? Hyväntekeväisyyttä voi harjoittaa muuallakin.
Ihmiset tekevät ylitöitä ilman palkkaa useimmiten siksi, että he pelkäävät uransa puolesta. Tavallisesti “oikeutuksena” on työpaikan yleinen käytäntö: töitä tehdään vähintäänkin kahdeksasta kuuteen, ja ylimääräiset tunnit ilmaiseksi. Pelkona on, että kieltäytyminen tarkoittaa uran jämähtämistä paikalleen ja esimiehen ja työkaverien kunnioituksen menettämistä... tai sitten jotain harmia työnantajalle mistä puolestaan seuraisi työpaikan menetys.
Liiallisten ja palkattomien, siis laittomien, ylitöiden teettämisellä on kuitenkin muunkinlaisia riskejä. Ihminen tarvitsee aikaa perheelleen, harrastuksilleen ja ystävilleen sekä yksinkertaisesti rentoutumiseen. Jos ylitöitä tehdään, niiden tulee olla työehtosopimuksen mukaisia ja niistä tulee maksaa kunnon korvaus. Näin varmistetaan reilu peli, jossa kenenkään terveys tai yksityiselämä ei kärsi ansiotyön vuoksi. Liiallisen työnteon riskit terveydelle ovat todellisia ja pelottavia esimerkkejä löytyy.
Miten varmistaa, ettei itse joudu puun ja kuoren väliin työpaikan “käytäntöjen” takia? Ratkaisun avain on työntekijöiden, ei työnantajien, kädessä. Kysymys on valinnasta. On mahdollista ottaa selville, mitkä yritykset julkisesti sitoutuvat lakisääteisiin työaikoihin. Mitä useampi työnhakija suosii työnhaussa tällaisia yrityksiä, sitä useampi yritys joutuu tarkistamaan käytäntöjään. Toinen keino on saada kaikki työntekijät ongelmallisessa yrityksessä mukaan hakemaan muutosta. Jos jokainen kieltäytyy ylimääräisestä työstä, on päättäjillä kovat paikat. Tosiasia on kuitenkin se, että levännyt ja pirteä ihminen saa aikaan enemmän kuin väsynyt ja stressaantunut.
Ihmiset tekevät ylitöitä ilman palkkaa useimmiten siksi, että he pelkäävät uransa puolesta. Tavallisesti “oikeutuksena” on työpaikan yleinen käytäntö: töitä tehdään vähintäänkin kahdeksasta kuuteen, ja ylimääräiset tunnit ilmaiseksi. Pelkona on, että kieltäytyminen tarkoittaa uran jämähtämistä paikalleen ja esimiehen ja työkaverien kunnioituksen menettämistä... tai sitten jotain harmia työnantajalle mistä puolestaan seuraisi työpaikan menetys.
Liiallisten ja palkattomien, siis laittomien, ylitöiden teettämisellä on kuitenkin muunkinlaisia riskejä. Ihminen tarvitsee aikaa perheelleen, harrastuksilleen ja ystävilleen sekä yksinkertaisesti rentoutumiseen. Jos ylitöitä tehdään, niiden tulee olla työehtosopimuksen mukaisia ja niistä tulee maksaa kunnon korvaus. Näin varmistetaan reilu peli, jossa kenenkään terveys tai yksityiselämä ei kärsi ansiotyön vuoksi. Liiallisen työnteon riskit terveydelle ovat todellisia ja pelottavia esimerkkejä löytyy.
Miten varmistaa, ettei itse joudu puun ja kuoren väliin työpaikan “käytäntöjen” takia? Ratkaisun avain on työntekijöiden, ei työnantajien, kädessä. Kysymys on valinnasta. On mahdollista ottaa selville, mitkä yritykset julkisesti sitoutuvat lakisääteisiin työaikoihin. Mitä useampi työnhakija suosii työnhaussa tällaisia yrityksiä, sitä useampi yritys joutuu tarkistamaan käytäntöjään. Toinen keino on saada kaikki työntekijät ongelmallisessa yrityksessä mukaan hakemaan muutosta. Jos jokainen kieltäytyy ylimääräisestä työstä, on päättäjillä kovat paikat. Tosiasia on kuitenkin se, että levännyt ja pirteä ihminen saa aikaan enemmän kuin väsynyt ja stressaantunut.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
”Kerro minulle salaisuutesi”
Työhaastattelu muistuttaa enemmän ja enemmän Speed datingia. Ihmisiä tulee huoneeseen liukuhihnalla, perustiedot ovat paperilla haastattelijan edessä, ja puolessa tunnissa olisi saatava selville, onko toinen kamala valepukki. Ja haastattelu menee jotenkin näin:
- Löysitkö hyvin perille?
- Joo, ei mitään ongelmia. (Haastateltavan osoittaa olevansa näppärä ja tuntevansa pääkaupunkiseudun liikenteen haasteet)
- Kerropa ihan ensiksi vaikka hieman itsestäsi. (Tämä on kavala sudenkuoppa, jota kannattaa varoa, mieti mitä kerrot ja miksi, ensivaikutelma tehdään ensinäkemän ja tämän kysymyksen avulla)
- No, opiskelin….valmistuin…tein töitä…
- Mitä tiedät meistä/Miksi haet juuri meille töihin?
- Ööm, tämähän on….yritys ja vaikuttava….ja haluan tänne koska…(Tässä on parempi osata yksityiskohtia kyseisen yrityksen vaiheista ja liiketoiminnasta, muuten haastattelija saattaa epäillä, että olet etsimässä vain töitä, eikä sinulta löydy oikeanlasta passiota)
- Mikä muuttaisit itsessäsi? (Tähän ei ole olemassa oikeaa vastausta, mutta rehellinenkään ei voi olla)
- Mitkä ovat vahvuutesi?
- Olen…1,2,3.
- Onko sinulla jotain kysyttävää? (Parempi olla.)
torstai 20. tammikuuta 2011
Ollaan ylpeitä!
Pysähdyin eräänä iltana miettimään päivittäin tapaamiani ihmisiä, etenkin niitä, jotka toimivat mitä moninaisimmissa palveluammateissa. Totesin, että poikkeuksellisen hyvä asiakaspalvelijahenkilö oli jäänyt mieleeni. Joka kerta, kun kohtaan hänet päivittäisillä asioillani, minulle tulee hyvä mieli. Sen lisäksi hän mitä ilmeisimmin hoitaa työnsä erittäin hyvin ja on ylpeä siitä mitä tekee (vaikka tuntipalkka ei taatusti ole hääppöinen).
Tietous omasta työpanoksesta ja sen laadusta on yksi uralla etenemisen tärkeä edellytys. Ei niinkään tismalleen toimialalle sopiva tutkintotodistus (vaikka sitä Suomessa joissain paikoissa innokkaasti peräänkuulutetaankin) vaan oikeanlainen ylpeys, joka usein syntyy rakkaudesta työhön jota tekee. ”Tekisin tätä vaikka ilmaiseksi.”
Ylpeys ja kateus eivät kulje sovussa samaa tietä, vaikka molemmat syntejä ovatkin. Kateus vie kaiken tilan ylpeydeltä. Viittaan tässä yhteydessä Olli Herralan blogiin ”Rikkaiden vaurastuminen pois köyhiltä”. Jo (ilmeisesti Helsingin sanomista lainatun) otsikon voi ymmärtää kahdella tavalla, katsantokannastaan riippuen. Joko vaurastuminen on pois köyhien pussista tai vaurastuminen tulee ottaa pois köyhien pussista. Positiivista vaihtoehtoa ei olekaan.
Spekuloiminen köyhien oikeuksilla rikkaiden tuloihin on surullista. Ensinnäkin unohtuu päättäjien vastuu, hehän päättävät mitä Suomessa menee kenenkin pussiin. Toiseksi, en tunne juurikaan työstään nauttivia ja ylpeitä ihmisiä, jotka valittaisivat päivästä toiseen siitä, mitä jonkun muun pussiin tipahtaa. Lapsena valittaminen oli synti, miksi se on aikuisille sallittua? Onnea vaan eduskuntavaaleihin ;)
Photo courtesy of Mikko Nieminen
Tietous omasta työpanoksesta ja sen laadusta on yksi uralla etenemisen tärkeä edellytys. Ei niinkään tismalleen toimialalle sopiva tutkintotodistus (vaikka sitä Suomessa joissain paikoissa innokkaasti peräänkuulutetaankin) vaan oikeanlainen ylpeys, joka usein syntyy rakkaudesta työhön jota tekee. ”Tekisin tätä vaikka ilmaiseksi.”
Ylpeys ja kateus eivät kulje sovussa samaa tietä, vaikka molemmat syntejä ovatkin. Kateus vie kaiken tilan ylpeydeltä. Viittaan tässä yhteydessä Olli Herralan blogiin ”Rikkaiden vaurastuminen pois köyhiltä”. Jo (ilmeisesti Helsingin sanomista lainatun) otsikon voi ymmärtää kahdella tavalla, katsantokannastaan riippuen. Joko vaurastuminen on pois köyhien pussista tai vaurastuminen tulee ottaa pois köyhien pussista. Positiivista vaihtoehtoa ei olekaan.
Spekuloiminen köyhien oikeuksilla rikkaiden tuloihin on surullista. Ensinnäkin unohtuu päättäjien vastuu, hehän päättävät mitä Suomessa menee kenenkin pussiin. Toiseksi, en tunne juurikaan työstään nauttivia ja ylpeitä ihmisiä, jotka valittaisivat päivästä toiseen siitä, mitä jonkun muun pussiin tipahtaa. Lapsena valittaminen oli synti, miksi se on aikuisille sallittua? Onnea vaan eduskuntavaaleihin ;)
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Ajoitus ennen kaikkea
Teitkö uuden vuoden hyvän lupauksen? Suurella osalla suomalaisista se liittyy tipattomaan tammikuuhun. On mahdollista luvata paljon muutakin: laihtua, lopettaa tupakointi, olla kiltimpi vaimolle, anopille tai ihmisille yleensä. Mutta suurin osa meistä epäonnistuu. Viimeistään kevätauringon lämmittäessä unohtuvat talven pimeinä tunteina tehdyt lupaukset. Onko kurittomuus kevään aikaansaannosta vai onko uuden vuoden lupauksessa jotain rakenteellisesti väärää?
Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Parhainkaa lupaus ei tule kestämään, ellei se ole haluttu ja harkittu. Uusi vuosi raketteineen ja kuohuvineen on pahin mahdollinen hetki tehdä elämän tärkeitä päätöksiä. Paitsi että tunnemme karmeaa syyllisyyttä yli kaksi kuukautta jatkuneista pikkujouluglögeilyistä, olemme luultavasti ylioptimistisia tulevaisuuden suhteen. Vuoden vaihtuminen antaa olettaa, että olisimme puolen yön jälkeen yhtä muuttuneita kuin päivämääräys.
Tärkeät päätökset tulisi tehdä jalat tukevasti maassa ja peppu kiinni työtuolissa. Hyvä ajankohta voisi olla vaikkapa uuden vuoden aaton jälkeen noin viikon päästä. On aika miettiä, ilman syyllisyyttä tai shampanjaa, mitä todella haluamme tulevalta vuodelta. Onko aika tehdä suuria uraa koskevia päätöksiä? Kartoittaa tarjolla olevia mielenkiintoisia työpaikkoja ja tarttua viimein tilaisuuteen tehdä unelmista totta?
Päätökset vaativat hieman aikaa. Ei määrättömästi, mutta jonkin verran kuitenkin. Jotta hyvä aikeesi toteutuisi, sinun on uhrattava jokunen puolituntinen kerran viikossa sen eteenpäin viemiseksi. Kun teet lupauksen itsellesi ja seuraat sen toteutumista puhaltaen aika ajoin tuulta purjeisiin, voit olla melkein varma onnistumisestasi. Onnea vuodelle 2011!
Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Parhainkaa lupaus ei tule kestämään, ellei se ole haluttu ja harkittu. Uusi vuosi raketteineen ja kuohuvineen on pahin mahdollinen hetki tehdä elämän tärkeitä päätöksiä. Paitsi että tunnemme karmeaa syyllisyyttä yli kaksi kuukautta jatkuneista pikkujouluglögeilyistä, olemme luultavasti ylioptimistisia tulevaisuuden suhteen. Vuoden vaihtuminen antaa olettaa, että olisimme puolen yön jälkeen yhtä muuttuneita kuin päivämääräys.
Tärkeät päätökset tulisi tehdä jalat tukevasti maassa ja peppu kiinni työtuolissa. Hyvä ajankohta voisi olla vaikkapa uuden vuoden aaton jälkeen noin viikon päästä. On aika miettiä, ilman syyllisyyttä tai shampanjaa, mitä todella haluamme tulevalta vuodelta. Onko aika tehdä suuria uraa koskevia päätöksiä? Kartoittaa tarjolla olevia mielenkiintoisia työpaikkoja ja tarttua viimein tilaisuuteen tehdä unelmista totta?
Päätökset vaativat hieman aikaa. Ei määrättömästi, mutta jonkin verran kuitenkin. Jotta hyvä aikeesi toteutuisi, sinun on uhrattava jokunen puolituntinen kerran viikossa sen eteenpäin viemiseksi. Kun teet lupauksen itsellesi ja seuraat sen toteutumista puhaltaen aika ajoin tuulta purjeisiin, voit olla melkein varma onnistumisestasi. Onnea vuodelle 2011!
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Kilpailutat hintasi
Muistan aina elokuvan, jota katsoin nuorena ihailun ja ällistyksen vallassa. Kysessä on 90-luvun popcorniviihde elokuva Clueless, jota tähditti Alicia Silverstone Cherin roolissaan. Se, mikä niin suunnattomasti ihastutti minua oli Cherin halu neuvotella arvosanat ylöspäin. Hän ei tyytynyt mielestään huonoon arvosanaan, vaan alkoi toimenpiteitsiin asian korjaamiseksi. Se, millaisia toimenpiteitä Cher käytti ei ole tässä arvostelun kohteena, vaan idea yleensä.
Meidät manipuloidaan tasapäisiksi jo koulun penkillä. En väitä, että Suomen tulisi olla pullollaan elitistisä kouluja, joiden oppilaat pörhistelisivät höyheniään ”tavisten” edessä, mutta miksi joukosta erottuminen katsotaan niin kamalaksi asiaksi? Tulevaisuuden haaveissani Suomen koulujärjestelmä suorastaan syleilee eripäistämistä ja tasapäistäminen on historiaa. Eripäristäminen tarkoittaa sitä, että kunkin omat taidot pääsevät kunniaan. Amisten ja ylppäreiden erottelu on historiaa, jokainen voi olla peruskoulun penkiltä asti magnifique ja arvostettu.
Ja juuri tähän perustuu ajamani ”tiedosta hintasi” -periaate. Tee sitä, missä olet hyvä ja unohda kaikki p-puheet siitä, että jokaisen pitäisi valita pitkä matikka ja A-ruotsi. Kun kerran teet sitä, missä olet hyvä ja mitä rakastat, tulet siinä koko ajan paremmaksi. Lopulta tulet niin hyväksi, että olet korvaamaton. Ja sinulla on täysi oikeus kilpailuttaa hintasi ja määritellä itse arvosi, sillä olethan systemaattisesti ja omilla valinnoillasi kehittänyt osaamisesi juuri siihen pisteeseen, missä se on nyt.
Meidät manipuloidaan tasapäisiksi jo koulun penkillä. En väitä, että Suomen tulisi olla pullollaan elitistisä kouluja, joiden oppilaat pörhistelisivät höyheniään ”tavisten” edessä, mutta miksi joukosta erottuminen katsotaan niin kamalaksi asiaksi? Tulevaisuuden haaveissani Suomen koulujärjestelmä suorastaan syleilee eripäistämistä ja tasapäistäminen on historiaa. Eripäristäminen tarkoittaa sitä, että kunkin omat taidot pääsevät kunniaan. Amisten ja ylppäreiden erottelu on historiaa, jokainen voi olla peruskoulun penkiltä asti magnifique ja arvostettu.
Ja juuri tähän perustuu ajamani ”tiedosta hintasi” -periaate. Tee sitä, missä olet hyvä ja unohda kaikki p-puheet siitä, että jokaisen pitäisi valita pitkä matikka ja A-ruotsi. Kun kerran teet sitä, missä olet hyvä ja mitä rakastat, tulet siinä koko ajan paremmaksi. Lopulta tulet niin hyväksi, että olet korvaamaton. Ja sinulla on täysi oikeus kilpailuttaa hintasi ja määritellä itse arvosi, sillä olethan systemaattisesti ja omilla valinnoillasi kehittänyt osaamisesi juuri siihen pisteeseen, missä se on nyt.
perjantai 12. marraskuuta 2010
Tästähän näkee läpi!
Aika mitataan nykyään tarkkaan. On oltava ajassa kiinni, pysyttävä aikaansa edellä, oltava ajan tasalla, kilpailtava aikaa vastaan…kielemmekin on täynnä aikailmauksia, joilla yritämme konkretisoida sen tärkeää merkitystä jokapäiväisessä elämässämme. Ajan suuri arvostus tarkoittaa entistä enemmän läpinäkyvyyttä yritysmaailmassa ja työpaikoilla yleensäkin. Nopein ja tehokkain toiminta, jossa vältytään turhilta riidoilta ja kahnauksilta, on useimmiten kaikkia kuuntelevan ja läpinäkyvän yhteistoiminnan tulosta.
Myös Nokian uusi johtaja uskoo avoimuuteen ja suorapuheisuuteen. Stephen Elopin johtamisen periaatteisiin kuuluu eriävien mielipiteiden kuunteleminen ja sellaisen yritysilmapiirin luominen, jossa mielipiteitä uskalletaan myös tuoda esille. Elop korostaa myös omaa rooliaan muutoksen aikaansaannissa: hänen on itsensäkin osattava ottaa kritiikkiä vastaan.
Toivoa sopii, että vihdoinkin ollaan huomaamassa moniäänisen yrityskulttuurin hyödyt. Se ei suinkaan tarkoita liian montaa kokkia keittiössä vaan jokaisen työntekijän ansioiden ja kokemuksen tunnustamista. Yritysmaailmaa hidastavat riidat ja kahnaukset sekä työtehokkuuden lasku ovat vain eräitä niistä syistä, joiden vuoksi läpinäkyvyyttä kannattaa suosia. Kun aika sananmukaisesti maksaa rahaa, on ongelmista pyrittävä näkemään niiden toiselle puolelle jo ratkaisuvaiheessa. Tällöin yrityksen sisällä olevat, joskus eripuraisetkin äänet, auttavat laajentamaan näkökenttää.
Myös Nokian uusi johtaja uskoo avoimuuteen ja suorapuheisuuteen. Stephen Elopin johtamisen periaatteisiin kuuluu eriävien mielipiteiden kuunteleminen ja sellaisen yritysilmapiirin luominen, jossa mielipiteitä uskalletaan myös tuoda esille. Elop korostaa myös omaa rooliaan muutoksen aikaansaannissa: hänen on itsensäkin osattava ottaa kritiikkiä vastaan.
Toivoa sopii, että vihdoinkin ollaan huomaamassa moniäänisen yrityskulttuurin hyödyt. Se ei suinkaan tarkoita liian montaa kokkia keittiössä vaan jokaisen työntekijän ansioiden ja kokemuksen tunnustamista. Yritysmaailmaa hidastavat riidat ja kahnaukset sekä työtehokkuuden lasku ovat vain eräitä niistä syistä, joiden vuoksi läpinäkyvyyttä kannattaa suosia. Kun aika sananmukaisesti maksaa rahaa, on ongelmista pyrittävä näkemään niiden toiselle puolelle jo ratkaisuvaiheessa. Tällöin yrityksen sisällä olevat, joskus eripuraisetkin äänet, auttavat laajentamaan näkökenttää.
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Hiljainen työnhaku
- Minulla on hiljaisen työnhaun kausi.
- Mikä? Etsikö siis uutta työpaikkaa?
- En varsinaisesti, vaan kartoitan ennenkaikkea potentiaaliani ja työmarkkina-arvoani.
- Miksi? Ja mitä tarkoitat hiljaisella työnhaulla? Teetkö sen jotenkin salassa?
- Ei, ei se sitä tarkoita, ei siinä ole mitään salailemista. Olen alani ammattilainen ja haluan pysyä ajan tasalla. Haluan myös tietää, miten minun tulee kehittyä osaajana, jos haluan yletä urallani.
- Miten se tapahtuu käytännössä?
- Lataan CV:ni nettipalveluun ja kerron osaamisalueistani ja vahvuuksistani sekä uratoiveistani. Jos haluan jossain vaiheessa vaihtaa toisiin tehtäviin, minun ei tarvitse aloittaa nollasta. Olen jo perillä palkkakehityksestä ja osaamiseni kysynnästä.
Yksi tapa hakea töitä ”hiljaisesti” on luoda oma nettiprofiili. Periaatteessa sinun tulee vastata kolmeen oleelliseen kysymykseen:
- Mitä osaat ja miksi erotut joukosta?
- Mistä olet kiinnostunut?
- Millä ehdoilla olet käytettävissä?
YourITProfile – Näytä taitosi netissä!
perjantai 17. syyskuuta 2010
Vapaaehtoista vai vapaa ehdoista?
Teini-ikäiset neuvottelevat työehdoistaan tarkasti. Anstianpesukoneen purkaminen, roskien vieminen ja imurointi on yhtä kuin viikkorahaa. Varmaa on, että sovitusta ei jousteta tippaakaan. Isompi työmäärä tarkoittaa automaattisesti isompaa korvausta. Äiti ja isä eivät näyttäydy jumalina vaan neuvottelukumppaneina. Sama tarkan markan teini suostuu kuitenkin aikuisena raatamaan 12 tunnin työpäiviä kahdeksan tunnin palkalla, eikä inahdakaan vastuidensa ja tehtäviensä lisääntyessä. Mitä hän pelkää, potkujako? Vai onko hänestä vain varttunut kypsempi ihminen?
Tukholman syndroomasta kärsivä tuntee voimakasta myötätuntoa alistajaansa kohtaan. Vaikkapa kidnappaustilanteessa itse siepatun kokema vapaudenriisto unohtuu. Siepattu ei enää näe mitään väärää kidnappaajan puuhissa ja puolustelee tämän käytöstä. Yhtäläisyys työelämään on ilmeinen: orjan lailla raatava (eli vapaudenriistosta kärsivä) keksii oikeutuksen ajastaan luopumiselle. Onko siis kysymys orjatyöstä tai hyväntekeväisyydestä? Vai olisiko Tukholman syndrooma parempi “diagnoosi”? Lapsi on terve, kun leikkii ja sairas, kun ei osaa lopettaa. Sama pätee aikuisiin ja työntekoon.
Tukholman syndroomasta kärsivä tuntee voimakasta myötätuntoa alistajaansa kohtaan. Vaikkapa kidnappaustilanteessa itse siepatun kokema vapaudenriisto unohtuu. Siepattu ei enää näe mitään väärää kidnappaajan puuhissa ja puolustelee tämän käytöstä. Yhtäläisyys työelämään on ilmeinen: orjan lailla raatava (eli vapaudenriistosta kärsivä) keksii oikeutuksen ajastaan luopumiselle. Onko siis kysymys orjatyöstä tai hyväntekeväisyydestä? Vai olisiko Tukholman syndrooma parempi “diagnoosi”? Lapsi on terve, kun leikkii ja sairas, kun ei osaa lopettaa. Sama pätee aikuisiin ja työntekoon.
tiistai 10. elokuuta 2010
Vakituista ja varmaa… vai vain halpaa?
- Jesse, olet ollut meillä jo jonkin aikaa konsulttina keikkalaisena hommissa. Teet tunnollisesti hommia ja ilmeisesti myös viihdyt meillä. Miten olisi vakituinen pesti?
- Joo-o. Palkkahan tietysti pysisi ennallaan?
- Noh, tarjoaisimme alhaisempaa palkkaa, mutta tulo olisi varmempaa.
- Nyt kyllä juksaat! Haluan edelleen hyvän korvauksen menetetystä vapaa-ajasta. Palkka ratkaisee, koska sen suuruudesta riippuu myös vapaa-ajan ohjelmani. Sitähän varten täällä eletään. Ymmärrän tietysti mitä tarkoitat, että pidemmällä työajalla olisi vähemmän vapaa-aikaa kulutettavana ja pienempi rahakin riittäisi.
Turvallisuuden tunteesta ollaan valmiita maksamaan suuria rahoja. Vakuutamme automme, lapsemme, henkemme ja kotimme. Voit ajatella työpanostasi myytävänä “omaisuutena”. Työnantajasi saattaa tarjota sinulle “vakuutusta” tulojesi jatkuvuudelle. Vakituinen pesti on tämä vakuutus. Se tarkoittaa, että voit ottaa asuntolainan ja asua samalla paikkakunnalla seuravat 50 vuotta. Hyvä niin. Työnantajallesikin vakuutus on edullinen. Hän vakuuttaa itselleen pysyvästi alhaisemmat palkkakustannukset. Lisäksi hän saa luotettavan ja ammattitaitoisen työntekijän firmansa palkkalistoille, eikä huolta aivopaosta ole.
Ja se toinen vaihtoehto? Työttömyyskassaan maksetaan prosentteja, mutta kuukausipalkkalaiset luopuvat kymmenistä prosenteista. Työnantajalla ei tulisi olla mitään syytä laskea palkkatasoa vakituisille työntekijöille. Palkkauksessa on kysymys taidoista ja vapaa-ajan menetyksestä. Työntekijällä on työpanos ja palkka on tuon työnpanoksen menetyksen hinta. Kysymys on siitä, kuinka isoa vakuutusmaksua haluat maksaa kuukausittain.
Esimerkki: haluat maalauttaa talosi. Löydät suosituksilla erityisen tunnollisen maalarin, joka tekee hyvää jälkeä. Hän laskuttaa sinulta varsin suuren summan, mutta olet tyytyväinen tulokseen ja palkkaat hänet seuraavana kesänä maalaamaan kesämökkisi. Siskosi näkee moitteettomasti maalatun talon ja palkkaa maalarin maalaamaan oman talonsa ja niin edelleen. Lopulta koko perheesi on maalauttanut talonsa. Kyseinen maalari ei tarvitse vakuutusta tulonsa jatkuvuudelle. Hänen työpanoksensa puhuu puolestaan ja toimii tarpeellisena vakuutuksena. Tulon jatkuvuus syntyy siitä, että ostajalle työntekijän työpanoksen menettäminen on suurempi paha kuin pyydetyn korvauksen maksaminen. Kaikki muu on tinkimistä.
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Tekemällä taitavaksi
Miksi ihmiset aina uudelleenkouluttautuvat? Kun saadaan kahdeksan vuoden aikana hiellä ja tuskalla (tai lorvailulla ja luimistelulla) maisterinpaperit leivotuksi, jatketaan suoraan uuteen koulutusohjelmaan. Ei tule valmista, ei. Työelämän happi ja vesi on tänä päivänä uudelleenkouluttautuminen, uudelleenorientoituminen ja uudelleensijoittuminen. Vanha kansanviisaus sanoo, että sen minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Jos sinulla on taito jonka nuorena opit, miksi ihmeessä uudelleenkouluttautuisit? Sinulla voi olla useiden kymmenien vuosien kokemus erikoisalasta, jossa olet maailman huippua. Sinun erityisosaamisesi on se, mitä huomaamattasikin aina teet ja mitä olet joka paikassa puuhaamassa kenenkään sitä sinulta pyytämättä tai vaatimatta. Onko SE se sinun unelma-ammatisi!?
Ihminen tekee luontaisesti sitä, mistä tykkää. Jaksan vuosi toisensa jälkeen ihmetellä ihmisiä, joilla on mystisiä monimutkaisia taitoja, jotka eivät millään tapaa näytä liittyvän heidän ammatilliseen koulutukseensa. Eräs tuttuni loihtii kuin tyhjästä mitä ihmeellisimpiä leivonnaisia tuulihatuista hyytelökakkuihin. Arvatkaa mitä? Hän on leiponut lapsesta asti, ihan vain huvikseen. Myöhemmin hän tuskaili eri koulutusvaihtoehtojen kanssa. Tiedän takuuvarmasti, että jos hän olisi päättänyt avata kermakakkuleipomon, se olisi ollut ennennäkemätön menestys.
Mutta tulisiko lapsuuden intohimon tai harrastuksen toimia ammatinvalinnan kriteerinä? Ihmiset voi jakaa kahteen kastiin: niihin, jotka uskovat, että harrastukset ovat hauskanpitoa varten ja niihin, jotka uskovat työn toimivan intohimon toteutuspaikkana. Suomessa meillä on rasitteenamme kivenkova työetiikka, joka on sinänsä positiivinen kansanperintö, mutta joka usein sokaisee meidät työhön liittyvältä ilolta. “Se tuo leivän pöytään, ei sen ole tarkoituskaan olla kivaa”, sanotaan. Ehkäpä näin. Mutta jos olet todella hyvä jossain, on mahdollista, että päivittäiset kahdeksan tuntia kiitävät ohi nopeammin. On mahdollista, että muutkin näkevät poikkeukselliset taitosi ja et tule kärsimään puutetta ja pulaa. Oman alansa erityisosaajalle kun on aina kysyntää.
Ihminen tekee luontaisesti sitä, mistä tykkää. Jaksan vuosi toisensa jälkeen ihmetellä ihmisiä, joilla on mystisiä monimutkaisia taitoja, jotka eivät millään tapaa näytä liittyvän heidän ammatilliseen koulutukseensa. Eräs tuttuni loihtii kuin tyhjästä mitä ihmeellisimpiä leivonnaisia tuulihatuista hyytelökakkuihin. Arvatkaa mitä? Hän on leiponut lapsesta asti, ihan vain huvikseen. Myöhemmin hän tuskaili eri koulutusvaihtoehtojen kanssa. Tiedän takuuvarmasti, että jos hän olisi päättänyt avata kermakakkuleipomon, se olisi ollut ennennäkemätön menestys.
Mutta tulisiko lapsuuden intohimon tai harrastuksen toimia ammatinvalinnan kriteerinä? Ihmiset voi jakaa kahteen kastiin: niihin, jotka uskovat, että harrastukset ovat hauskanpitoa varten ja niihin, jotka uskovat työn toimivan intohimon toteutuspaikkana. Suomessa meillä on rasitteenamme kivenkova työetiikka, joka on sinänsä positiivinen kansanperintö, mutta joka usein sokaisee meidät työhön liittyvältä ilolta. “Se tuo leivän pöytään, ei sen ole tarkoituskaan olla kivaa”, sanotaan. Ehkäpä näin. Mutta jos olet todella hyvä jossain, on mahdollista, että päivittäiset kahdeksan tuntia kiitävät ohi nopeammin. On mahdollista, että muutkin näkevät poikkeukselliset taitosi ja et tule kärsimään puutetta ja pulaa. Oman alansa erityisosaajalle kun on aina kysyntää.
perjantai 25. kesäkuuta 2010
Olet oman itsesi herra
Jos olet suossa, et luultavasti ole oman itsesi herra. Mikään ei ole niin tärkeää kuin olla oman elämänsä ylin päättävä taho. Jos sinä et tehnyt ratkaisevia valintoja, kuka ne teki? Äitisi, isäsi, opinto-ohjaajasi? Ehkäpä ilkeä työtoveri tai pomosi tekee valintoja puolestasi? Sillä valintoja on monenlaisia. Joka päivä ei voi olla ruusuilla tanssimista, mutta illalla sinulla tulisi olla aina sellainen olo, että päivän kulku oli sinun hallussasi. Paras tapa tietää, onko sinulla valta omaan elämääsi on tehdä testi: Oletko oman elämäsi herra?
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Eilisen ja huomisen välinen kuilu
Miksi nuoria AINA parjataan? Vikaa löydetään milloin mistäkin: pussikaljasta, arvomaailmasta, ahkeruuden puutteesta, puketumistyylistä. Nyt ”vanhemman sukupolven” hampaissa eivät ole pelkästään teini-ikäiset, kuten ”vanhoina hyvinä aikoina” vaan myös nuoret aikuiset.
Uusi vastapari on syntynyt: nuoret aikuiset vastaan hieman nuoremmat aikuiset. Kynnys arvostella ei ole enää korkealla - rima on pudonnut paikaltaan. Jokainen saa aukoa suutaan, jos on mitään näyttöä menestyksekkäästä elämästä (mitenhän se universaalisti voitaisiin määritellä?).
Jos nuoret, tässä nimenomaisessa tarkoituksessa opiskelevat nuoret, tekevät yhteiskunnan kannalta epäkelpoja valintoja, ketä voimme siitä syyttää? Aivan - vanhempia. Nuoret ovat saaneet arvonsa ja ideaalinsa edeltävien sukupolvien esimerkin mukaan. Ehkäpä nämä tulevaisuuden toivot (ilmaisu tässä ilman ironiaa) ovat huomanneet jotain kallisarvoista. He eivät halua jäädä sairaseläkkeelle 45-vuotiaina työuupumuksen tai masennuksen takia, he eivät halua uravalinnastaan onnettomina kostaa pahaa oloaan taas yhdelle tulevalle sukupolvelle ja he eivät välttämättä usko, että maailmasta saadaan parempi paikka oppisopimuskoulutuksella.
Tulevaisuus vaatii itse asiassa, jos ei nyt teoreettisia, niin ainakin monipuolisia opintoja. Ongelmana tänä päivänä on välinpitämättömyys. Kun emme tiedä, mistä tulemme, emme tiedä, minne menemme. Kun taiteet menettävät arvostuksen, on mietittävä, mitä meistä jää jäljelle. Veijo kirjoittaa: ”Nykyään, siis näinä uusina huonoina aikoina, nuoret ryhtyvät taiteilijoiksi, jotta heidän ei tarvitse tehdä töitä.” Oma havaintoni on päinvastainen. Taiteen tekeminen on yksi raaimmista työmuodoista, mitä on. Nuoret ovat oivaltaneet ainoan keinon menestyä ja olla onnellisia. He etsivät asian, josta nauttivat ja jossa ovat taitavia ja he ovat oikeasti valmiita raatamaan, jotta löytävät oman tiensä elämässä. Taiteentekeminen on sitäpaitsi tänä päivänä mitä suurinta bisnestä. Veijo on ymmärtänyt väärin. Nämä nuoret ovat tulevaisuuden pienyrittäjiä.
Uusi vastapari on syntynyt: nuoret aikuiset vastaan hieman nuoremmat aikuiset. Kynnys arvostella ei ole enää korkealla - rima on pudonnut paikaltaan. Jokainen saa aukoa suutaan, jos on mitään näyttöä menestyksekkäästä elämästä (mitenhän se universaalisti voitaisiin määritellä?).
Nimimerkki Veijo Miettinen osallistuu tähän perinteeseen parjaamalla kurittomia nuoria pakinassaan otsikolla ”Veijon mielestä taiteilijoiden tulisi tehdä töitä” (Tekniikka&Talous 18.6.2010). On ihmeellistä, kuinka aina osataan verrata jotain ollutta ja mennyttä nykyhetkeen. Eikä se ole jo lähtökohtaisesti sairas ajatus? Eilinen meni jo.
Jos nuoret, tässä nimenomaisessa tarkoituksessa opiskelevat nuoret, tekevät yhteiskunnan kannalta epäkelpoja valintoja, ketä voimme siitä syyttää? Aivan - vanhempia. Nuoret ovat saaneet arvonsa ja ideaalinsa edeltävien sukupolvien esimerkin mukaan. Ehkäpä nämä tulevaisuuden toivot (ilmaisu tässä ilman ironiaa) ovat huomanneet jotain kallisarvoista. He eivät halua jäädä sairaseläkkeelle 45-vuotiaina työuupumuksen tai masennuksen takia, he eivät halua uravalinnastaan onnettomina kostaa pahaa oloaan taas yhdelle tulevalle sukupolvelle ja he eivät välttämättä usko, että maailmasta saadaan parempi paikka oppisopimuskoulutuksella.
Tulevaisuus vaatii itse asiassa, jos ei nyt teoreettisia, niin ainakin monipuolisia opintoja. Ongelmana tänä päivänä on välinpitämättömyys. Kun emme tiedä, mistä tulemme, emme tiedä, minne menemme. Kun taiteet menettävät arvostuksen, on mietittävä, mitä meistä jää jäljelle. Veijo kirjoittaa: ”Nykyään, siis näinä uusina huonoina aikoina, nuoret ryhtyvät taiteilijoiksi, jotta heidän ei tarvitse tehdä töitä.” Oma havaintoni on päinvastainen. Taiteen tekeminen on yksi raaimmista työmuodoista, mitä on. Nuoret ovat oivaltaneet ainoan keinon menestyä ja olla onnellisia. He etsivät asian, josta nauttivat ja jossa ovat taitavia ja he ovat oikeasti valmiita raatamaan, jotta löytävät oman tiensä elämässä. Taiteentekeminen on sitäpaitsi tänä päivänä mitä suurinta bisnestä. Veijo on ymmärtänyt väärin. Nämä nuoret ovat tulevaisuuden pienyrittäjiä.
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Oletko oman elämäsi herra?
Saat asiasta jonkinlaisen käsityksen vastaamalla kolmeen pieneen kysymykseen:
- Sukulaiseni kertoi peruskouluaikojensa kammottavista voimistelupäivistä. Hän vaikutti silminnähden helpottuneelta, ettei hänen tarvitse nyt aikuisena enää yrittää puolivoltteja tai kieppua tangolla. Hän muisteli kauhulla, kuinka hän harjoitteli olohuoneessaan tuntikausia saadakseen spagaatin, ja kyyneleet silmissään hän sen melkein voimistelutunnilla sitten saikin tehdyksi. Varmasti jokaisen menneisyydessä on omanlaisensa kammottava päivä, jolloin sängystä nouseminen on ollut mahdotonta. Edessä oleva päivä on ahdistanut, sillä valta ei ole ollut omissa käsissä ja elämä on tuntunut epäoikeudenmukaiselta, suorastaan pakolta. Vastaa siis seuraavaan kysymykseen: Tuntuuko jokainen aamusi siltä, kuin heräisit uuteen ”voimistelupäivään”?
- Katso peiliin. Mielellään ilman vaatteita, tai alusvaatteet päällä, jos ujostuttaa. Jos sinulla on kädessäsi kuva itsestäsi kymmenen tai viiden vuoden takaa, aina vain parempi. Kun olet katsonut hetken kuvajaistasi, mieti, kuinka paljon olet vanhentunut ja rapistunut. Ole rehellinen. Ei ole oikein, jos näytät kymmenen vuotta ikäistäsi vanhemmalta. Silloin olet antanut ne vuodet pois ilman kohtuullista korvausta. Toisaalta, jos olet valinnut raataa ja olet saanut siitä tulosta, on asia täysin eri. Silloin luultavasti näytätkin uupuneelta ja tiedät sen ilman pohtimistakin, olet tehnyt itse tietoisen valinnan. Kysymys: Kun ajan kanssa mietit, oletko mielestäsi vanhentunut huomattavasti viime aikoina ilman, että olet ”valinnut” niin?
- Viimeinen kysymys on mutkikkaampi, ja pelottava. Jos nyt kuolisit, kaduttaisiko? Eli, jos tämä olisi elämäsi viimeinen päivä, tuntuisiko se sinusta kauhealta vääryydeltä, sillä et ole vielä ehtinyt tehdä mitään, mitä olet halunnut? Vai ahdistuisitko siitä, ettet saa jatkaa ihanaa elämääsi? Jos jälkimmäinen on totta, ei sinulla liene syytä huoleen.
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Parempi aloittaa heti
Eräs kaikkitietävä sukulaiseni valisti minua, kun olin vasta teini-ikäinen:
Elämässä on parasta olla realistinen optimisti. Näin olen kuullut väitettävän. Kaikilla meillä on haaveita, mutta vain harva pystyy toteuttamaan ne. Haaveet ovat optimismia. Realismi tuo tarvittavan lisän, ns. ryhtiliikkeen, jolla haaveesi oikeasti saavat siivet. Haave on määrittelynsä mukaisesti jokin tavallisesta elämästä poikkeava asia. Jotta haaveesta tulisi totta vaatii se kuitenkin konkreettista suunnittelua, haave pitää toteuttaa niinkuin kaikki muukin, mitä elämässä haluaa. Suunnittelun, realistisen optimismin oleellisen osan, ei tarvitse olla masentavaa tai tylsää. Itse asiassa, se voi olla runko, jonka ympärille rakennat elämäsi. Kuka sanoo, että elämä tulisi rakentaa kylmien realiteettien varaan? Optimistinen realismi antaa todellisen mahdollisuuden muutokselle.
”Säästä jo nyt vanhuuden varalle, tulevaisuudessa köyhät ja kurjat jäävät ypöyksin”ja
”Ikinä ei voi tietää, milloin haluat jotain ja tarvitset siihen rahaa”.Sama sukulaiseni kehotti minua myös harrastamaan liikuntaa joka päivä, koska
”se on kuin pistäisi rahaa pankkiin”.Hänen neuvonsa ärsyttivät minua silloin, mutta nyt olen tyytyväinen, että olen kuuliaisesti noudattanut edes jälkimmäistä. Ei riitä, että aloittaa kunnostaan huolehtimisen vasta, kun se alkaa huolestuttaa. Parempi aloittaa heti.
Elämässä on parasta olla realistinen optimisti. Näin olen kuullut väitettävän. Kaikilla meillä on haaveita, mutta vain harva pystyy toteuttamaan ne. Haaveet ovat optimismia. Realismi tuo tarvittavan lisän, ns. ryhtiliikkeen, jolla haaveesi oikeasti saavat siivet. Haave on määrittelynsä mukaisesti jokin tavallisesta elämästä poikkeava asia. Jotta haaveesta tulisi totta vaatii se kuitenkin konkreettista suunnittelua, haave pitää toteuttaa niinkuin kaikki muukin, mitä elämässä haluaa. Suunnittelun, realistisen optimismin oleellisen osan, ei tarvitse olla masentavaa tai tylsää. Itse asiassa, se voi olla runko, jonka ympärille rakennat elämäsi. Kuka sanoo, että elämä tulisi rakentaa kylmien realiteettien varaan? Optimistinen realismi antaa todellisen mahdollisuuden muutokselle.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Epävarmuustekijä
Työmarkkinat ovat muuttumassa. Nykysin vastavalmistuineista monikaan ei tee töitä yhtäjaksoisesti samassa yrityksessä (tai ylipäätään yhtäjaksoisesti), samalle työnantajalle tai samanlaisissa tehtävissä, tai usein ei edes samassa maassa! Jos emme ota huomioon yhä harvemmiksi käyviä valtion virkoja, voimme sanoa, että tulevaisuudessa työmarkkinat ovat kokemassa suuren mullistuksen, joka on nähtävissä jo nyt. Työpaikka ei ole staattinen ja ikuinen vaan se on alati altis muutoksille ja tarpeen vaatiessa se muuttuu täysin toisenlaiseksi tai katoaa kokonaan. Työntekijä taas on oma ”pienyrityksensä”, joka kauppaa osaamistaan parhaiten tarjoavalle. Paljon paheksuttu epävarmuus tulee niin oleelliseksi osaksi työmarkkinoita, että se aletaan nähdä luonnollisena osana ihmisen elämää. Epävarmuutta voi sietää vain ja ainoastaan, jos sen ottaa haltuun. Tee epävarmuudesta paras kaverisi. Kukaan ei siedä illasta toiseen jatkuvaa murehtimista - älä siis murehdi. Totea yksinkertaisesti, että uudet ajat, uudet kujeet, ja jatka eteenpäin.
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
Nouset suosta
Muistathan Hannun ja Kertun? Harvinaisen julman sadun, jossa kaksi lapsukaista hylätään suureen pimeään metsään ja heidän tehtävänään on löytää tiensä ulos…tai kuolla nälkään ja kylmyyteen. Lapset selviävät tukalasta tilanteesta merkitsemällä tien kotiin pikukivillä. Jopa lopullisesta haasteesta, ihmissyöjänoidasta, he selviävät nokkeluutensa avulla. Lasten saduissa usein toistuva teema, sankarillinen rohkeus, on välttämätön edellytys pulasta selviytymiselle. Jostain syystä aikuisiksi vartuttuamme alamme arvostaa turvallisuuden tunnetta enemmän kuin rohkeutta tehdä riskialttiita valintoja. Luultavasti aikuisena olisimme jääneet kuusen alle itkemään kurjaa kohtaloamme tai pysyttäneet mökin metsään ja jääneet kiltisti asumaan sinne loppuelämäksemme uskoen, että sinnehän me kuulumme, kun jokin korkeampi taho niin kerran haluaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)