Ollaan ylpeitä!

Pysähdyin eräänä iltana miettimään päivittäin tapaamiani ihmisiä, etenkin niitä, jotka toimivat mitä moninaisimmissa palveluammateissa. Totesin, että poikkeuksellisen hyvä asiakaspalvelijahenkilö oli jäänyt mieleeni. Joka kerta, kun kohtaan hänet päivittäisillä asioillani, minulle tulee hyvä mieli. Sen lisäksi hän mitä ilmeisimmin hoitaa työnsä erittäin hyvin ja on ylpeä siitä mitä tekee (vaikka tuntipalkka ei taatusti ole hääppöinen).

Tietous omasta työpanoksesta ja sen laadusta on yksi uralla etenemisen tärkeä edellytys. Ei niinkään tismalleen toimialalle sopiva tutkintotodistus (vaikka sitä Suomessa joissain paikoissa innokkaasti peräänkuulutetaankin) vaan oikeanlainen ylpeys, joka usein syntyy rakkaudesta työhön jota tekee.  ”Tekisin tätä vaikka ilmaiseksi.”

Ylpeys ja kateus eivät kulje sovussa samaa tietä, vaikka molemmat syntejä ovatkin. Kateus vie kaiken tilan ylpeydeltä. Viittaan tässä yhteydessä Olli Herralan blogiin ”Rikkaiden vaurastuminen pois köyhiltä”. Jo (ilmeisesti Helsingin sanomista lainatun) otsikon voi ymmärtää kahdella tavalla, katsantokannastaan riippuen. Joko vaurastuminen on pois köyhien pussista tai vaurastuminen tulee ottaa pois köyhien pussista. Positiivista vaihtoehtoa ei olekaan.

Spekuloiminen köyhien oikeuksilla rikkaiden tuloihin on surullista. Ensinnäkin unohtuu päättäjien vastuu, hehän päättävät mitä Suomessa menee kenenkin pussiin. Toiseksi, en tunne juurikaan työstään nauttivia ja ylpeitä ihmisiä, jotka valittaisivat päivästä toiseen siitä, mitä jonkun muun pussiin tipahtaa. Lapsena valittaminen oli synti, miksi se on aikuisille sallittua? Onnea vaan eduskuntavaaleihin ;)

Photo courtesy of Mikko Nieminen