Teini-ikäiset neuvottelevat työehdoistaan tarkasti. Anstianpesukoneen purkaminen, roskien vieminen ja imurointi on yhtä kuin viikkorahaa. Varmaa on, että sovitusta ei jousteta tippaakaan. Isompi työmäärä tarkoittaa automaattisesti isompaa korvausta. Äiti ja isä eivät näyttäydy jumalina vaan neuvottelukumppaneina. Sama tarkan markan teini suostuu kuitenkin aikuisena raatamaan 12 tunnin työpäiviä kahdeksan tunnin palkalla, eikä inahdakaan vastuidensa ja tehtäviensä lisääntyessä. Mitä hän pelkää, potkujako? Vai onko hänestä vain varttunut kypsempi ihminen?
Tukholman syndroomasta kärsivä tuntee voimakasta myötätuntoa alistajaansa kohtaan. Vaikkapa kidnappaustilanteessa itse siepatun kokema vapaudenriisto unohtuu. Siepattu ei enää näe mitään väärää kidnappaajan puuhissa ja puolustelee tämän käytöstä. Yhtäläisyys työelämään on ilmeinen: orjan lailla raatava (eli vapaudenriistosta kärsivä) keksii oikeutuksen ajastaan luopumiselle. Onko siis kysymys orjatyöstä tai hyväntekeväisyydestä? Vai olisiko Tukholman syndrooma parempi “diagnoosi”? Lapsi on terve, kun leikkii ja sairas, kun ei osaa lopettaa. Sama pätee aikuisiin ja työntekoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti