Vakituista ja varmaa… vai vain halpaa?

- Jesse, olet ollut meillä jo jonkin aikaa konsulttina keikkalaisena hommissa. Teet tunnollisesti hommia ja ilmeisesti myös viihdyt meillä. Miten olisi vakituinen pesti?

- Joo-o. Palkkahan tietysti pysisi ennallaan?

- Noh, tarjoaisimme alhaisempaa palkkaa, mutta tulo olisi varmempaa.

- Nyt kyllä juksaat! Haluan edelleen hyvän korvauksen menetetystä vapaa-ajasta. Palkka ratkaisee, koska sen suuruudesta riippuu myös vapaa-ajan ohjelmani. Sitähän varten täällä eletään. Ymmärrän tietysti mitä tarkoitat, että pidemmällä työajalla olisi vähemmän vapaa-aikaa kulutettavana ja pienempi rahakin riittäisi.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Turvallisuuden tunteesta ollaan valmiita maksamaan suuria rahoja. Vakuutamme automme, lapsemme, henkemme ja kotimme. Voit ajatella työpanostasi myytävänä “omaisuutena”. Työnantajasi saattaa tarjota sinulle “vakuutusta” tulojesi jatkuvuudelle. Vakituinen pesti on tämä vakuutus. Se tarkoittaa, että voit ottaa asuntolainan ja asua samalla paikkakunnalla seuravat 50 vuotta. Hyvä niin. Työnantajallesikin vakuutus on edullinen. Hän vakuuttaa itselleen pysyvästi alhaisemmat palkkakustannukset. Lisäksi hän saa luotettavan ja ammattitaitoisen työntekijän firmansa palkkalistoille, eikä huolta aivopaosta ole.

Ja se toinen vaihtoehto? Työttömyyskassaan maksetaan prosentteja, mutta kuukausipalkkalaiset luopuvat kymmenistä prosenteista. Työnantajalla ei tulisi olla mitään syytä laskea palkkatasoa vakituisille työntekijöille. Palkkauksessa on kysymys taidoista ja vapaa-ajan menetyksestä. Työntekijällä on työpanos ja palkka on tuon työnpanoksen menetyksen hinta. Kysymys on siitä, kuinka isoa vakuutusmaksua haluat maksaa kuukausittain.

Esimerkki: haluat maalauttaa talosi. Löydät suosituksilla erityisen tunnollisen maalarin, joka tekee hyvää jälkeä. Hän laskuttaa sinulta varsin suuren summan, mutta olet tyytyväinen tulokseen ja palkkaat hänet seuraavana kesänä maalaamaan kesämökkisi. Siskosi näkee moitteettomasti maalatun talon ja palkkaa maalarin maalaamaan oman talonsa ja niin edelleen. Lopulta koko perheesi on maalauttanut talonsa. Kyseinen maalari ei tarvitse vakuutusta tulonsa jatkuvuudelle. Hänen työpanoksensa puhuu puolestaan ja toimii tarpeellisena vakuutuksena. Tulon jatkuvuus syntyy siitä, että ostajalle työntekijän työpanoksen menettäminen on suurempi paha kuin pyydetyn korvauksen maksaminen. Kaikki muu on tinkimistä.

Tekemällä taitavaksi

Miksi ihmiset aina uudelleenkouluttautuvat? Kun saadaan kahdeksan vuoden aikana hiellä ja tuskalla (tai lorvailulla ja luimistelulla) maisterinpaperit leivotuksi, jatketaan suoraan uuteen koulutusohjelmaan. Ei tule valmista, ei. Työelämän happi ja vesi on tänä päivänä uudelleenkouluttautuminen, uudelleenorientoituminen ja uudelleensijoittuminen. Vanha kansanviisaus sanoo, että sen minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Jos sinulla on taito jonka nuorena opit, miksi ihmeessä uudelleenkouluttautuisit? Sinulla voi olla useiden kymmenien vuosien kokemus erikoisalasta, jossa olet maailman huippua. Sinun erityisosaamisesi on se, mitä huomaamattasikin aina teet ja mitä olet joka paikassa puuhaamassa kenenkään sitä sinulta pyytämättä tai vaatimatta. Onko SE se sinun unelma-ammatisi!?

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Ihminen tekee luontaisesti sitä, mistä tykkää. Jaksan vuosi toisensa jälkeen ihmetellä ihmisiä, joilla on mystisiä monimutkaisia taitoja, jotka eivät millään tapaa näytä liittyvän heidän ammatilliseen koulutukseensa. Eräs tuttuni loihtii kuin tyhjästä mitä ihmeellisimpiä leivonnaisia tuulihatuista hyytelökakkuihin. Arvatkaa mitä? Hän on leiponut lapsesta asti, ihan vain huvikseen. Myöhemmin hän tuskaili eri koulutusvaihtoehtojen kanssa. Tiedän takuuvarmasti, että jos hän olisi päättänyt avata kermakakkuleipomon, se olisi ollut ennennäkemätön menestys.

Mutta tulisiko lapsuuden intohimon tai harrastuksen toimia ammatinvalinnan kriteerinä? Ihmiset voi jakaa kahteen kastiin: niihin, jotka uskovat, että harrastukset ovat hauskanpitoa varten ja niihin, jotka uskovat työn toimivan intohimon toteutuspaikkana. Suomessa meillä on rasitteenamme kivenkova työetiikka, joka on sinänsä positiivinen kansanperintö, mutta joka usein sokaisee meidät työhön liittyvältä ilolta. “Se tuo leivän pöytään, ei sen ole tarkoituskaan olla kivaa”, sanotaan. Ehkäpä näin. Mutta jos olet todella hyvä jossain, on mahdollista, että päivittäiset kahdeksan tuntia kiitävät ohi nopeammin. On mahdollista, että muutkin näkevät poikkeukselliset taitosi ja et tule kärsimään puutetta ja pulaa. Oman alansa erityisosaajalle kun on aina kysyntää.

Olet oman itsesi herra

Jos olet suossa, et luultavasti ole oman itsesi herra. Mikään ei ole niin tärkeää kuin olla oman elämänsä ylin päättävä taho. Jos sinä et tehnyt ratkaisevia valintoja, kuka ne teki? Äitisi, isäsi, opinto-ohjaajasi? Ehkäpä ilkeä työtoveri tai pomosi tekee valintoja puolestasi? Sillä valintoja on monenlaisia. Joka päivä ei voi olla ruusuilla tanssimista, mutta illalla sinulla tulisi olla aina sellainen olo, että päivän kulku oli sinun hallussasi. Paras tapa tietää, onko sinulla valta omaan elämääsi on tehdä testi: Oletko oman elämäsi herra?

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Eilisen ja huomisen välinen kuilu

Miksi nuoria AINA parjataan? Vikaa löydetään milloin mistäkin: pussikaljasta, arvomaailmasta, ahkeruuden puutteesta, puketumistyylistä. Nyt ”vanhemman sukupolven” hampaissa eivät ole pelkästään teini-ikäiset, kuten ”vanhoina hyvinä aikoina” vaan myös nuoret aikuiset.

Uusi vastapari on syntynyt: nuoret aikuiset vastaan hieman nuoremmat aikuiset. Kynnys arvostella ei ole enää korkealla - rima on pudonnut paikaltaan. Jokainen saa aukoa suutaan, jos on mitään näyttöä menestyksekkäästä elämästä (mitenhän se universaalisti voitaisiin määritellä?).

Nimimerkki Veijo Miettinen osallistuu tähän perinteeseen parjaamalla kurittomia nuoria pakinassaan otsikolla ”Veijon mielestä taiteilijoiden tulisi tehdä töitä” (Tekniikka&Talous 18.6.2010). On ihmeellistä, kuinka aina osataan verrata jotain ollutta ja mennyttä nykyhetkeen. Eikä se ole jo lähtökohtaisesti sairas ajatus? Eilinen meni jo.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Jos nuoret, tässä nimenomaisessa tarkoituksessa opiskelevat nuoret, tekevät yhteiskunnan kannalta epäkelpoja valintoja, ketä voimme siitä syyttää? Aivan - vanhempia. Nuoret ovat saaneet arvonsa ja ideaalinsa edeltävien sukupolvien esimerkin mukaan. Ehkäpä nämä tulevaisuuden toivot (ilmaisu tässä ilman ironiaa) ovat huomanneet jotain kallisarvoista. He eivät halua jäädä sairaseläkkeelle 45-vuotiaina työuupumuksen tai masennuksen takia, he eivät halua uravalinnastaan onnettomina kostaa pahaa oloaan taas yhdelle tulevalle sukupolvelle ja he eivät välttämättä usko, että maailmasta saadaan parempi paikka oppisopimuskoulutuksella.

Tulevaisuus vaatii itse asiassa, jos ei nyt teoreettisia, niin ainakin monipuolisia opintoja. Ongelmana tänä päivänä on välinpitämättömyys. Kun emme tiedä, mistä tulemme, emme tiedä, minne menemme. Kun taiteet menettävät arvostuksen, on mietittävä, mitä meistä jää jäljelle. Veijo kirjoittaa: ”Nykyään, siis näinä uusina huonoina aikoina, nuoret ryhtyvät taiteilijoiksi, jotta heidän ei tarvitse tehdä töitä.” Oma havaintoni on päinvastainen. Taiteen tekeminen on yksi raaimmista työmuodoista, mitä on. Nuoret ovat oivaltaneet ainoan keinon menestyä ja olla onnellisia. He etsivät asian, josta nauttivat ja jossa ovat taitavia ja he ovat oikeasti valmiita raatamaan, jotta löytävät oman tiensä elämässä. Taiteentekeminen on sitäpaitsi tänä päivänä mitä suurinta bisnestä. Veijo on ymmärtänyt väärin. Nämä nuoret ovat tulevaisuuden pienyrittäjiä.

Oletko oman elämäsi herra?

Saat asiasta jonkinlaisen käsityksen vastaamalla kolmeen pieneen kysymykseen:

1. Sukulaiseni kertoi peruskouluaikojensa kammottavista voimistelupäivistä. Hän vaikutti silminnähden helpottuneelta, ettei hänen tarvitse nyt aikuisena enää yrittää puolivoltteja tai kieppua tangolla. Hän muisteli kauhulla, kuinka hän harjoitteli olohuoneessaan tuntikausia saadakseen spagaatin, ja kyyneleet silmissään hän sen melkein voimistelutunnilla sitten saikin tehdyksi. Varmasti jokaisen menneisyydessä on omanlaisensa kammottava päivä, jolloin sängystä nouseminen on ollut mahdotonta. Edessä oleva päivä on ahdistanut, sillä valta ei ole ollut omissa käsissä ja elämä on tuntunut epäoikeudenmukaiselta, suorastaan pakolta. Vastaa siis seuraavaan kysymykseen: Tuntuuko jokainen aamusi siltä, kuin heräisit uuteen ”voimistelupäivään”?
2. Katso peiliin. Mielellään ilman vaatteita, tai alusvaatteet päällä, jos ujostuttaa. Jos sinulla on kädessäsi kuva itsestäsi kymmenen tai viiden vuoden takaa, aina vain parempi. Kun olet katsonut hetken kuvajaistasi, mieti, kuinka paljon olet vanhentunut ja rapistunut. Ole rehellinen. Ei ole oikein, jos näytät kymmenen vuotta ikäistäsi vanhemmalta. Silloin olet antanut ne vuodet pois ilman kohtuullista korvausta. Toisaalta, jos olet valinnut raataa ja olet saanut siitä tulosta, on asia täysin eri. Silloin luultavasti näytätkin uupuneelta ja tiedät sen ilman pohtimistakin, olet tehnyt itse tietoisen valinnan. Kysymys: Kun ajan kanssa mietit, oletko mielestäsi vanhentunut huomattavasti viime aikoina ilman, että olet ”valinnut” niin?




Photo courtesy of Mikko Nieminen


3. Viimeinen kysymys on mutkikkaampi, ja pelottava. Jos nyt kuolisit, kaduttaisiko? Eli, jos tämä olisi elämäsi viimeinen päivä, tuntuisiko se sinusta kauhealta vääryydeltä, sillä et ole vielä ehtinyt tehdä mitään, mitä olet halunnut? Vai ahdistuisitko siitä, ettet saa jatkaa ihanaa elämääsi? Jos jälkimmäinen on totta, ei sinulla liene syytä huoleen.
   

Parempi aloittaa heti

Eräs kaikkitietävä sukulaiseni valisti minua, kun olin vasta teini-ikäinen:

”Säästä jo nyt vanhuuden varalle, tulevaisuudessa köyhät ja kurjat jäävät ypöyksin”

ja

”Ikinä ei voi tietää, milloin haluat jotain ja tarvitset siihen rahaa”.

Sama sukulaiseni kehotti minua myös harrastamaan liikuntaa joka päivä, koska

”se on kuin pistäisi rahaa pankkiin”.

Hänen neuvonsa ärsyttivät minua silloin, mutta nyt olen tyytyväinen, että olen kuuliaisesti noudattanut edes jälkimmäistä. Ei riitä, että aloittaa kunnostaan huolehtimisen vasta, kun se alkaa huolestuttaa. Parempi aloittaa heti.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Elämässä on parasta olla realistinen optimisti. Näin olen kuullut väitettävän. Kaikilla meillä on haaveita, mutta vain harva pystyy toteuttamaan ne. Haaveet ovat optimismia. Realismi tuo tarvittavan lisän, ns. ryhtiliikkeen, jolla haaveesi oikeasti saavat siivet. Haave on määrittelynsä mukaisesti jokin tavallisesta elämästä poikkeava asia. Jotta haaveesta tulisi totta vaatii se kuitenkin konkreettista suunnittelua, haave pitää toteuttaa niinkuin kaikki muukin, mitä elämässä haluaa. Suunnittelun, realistisen optimismin oleellisen osan, ei tarvitse olla masentavaa tai tylsää. Itse asiassa, se voi olla runko, jonka ympärille rakennat elämäsi. Kuka sanoo, että elämä tulisi rakentaa kylmien realiteettien varaan? Optimistinen realismi antaa todellisen mahdollisuuden muutokselle.

Epävarmuustekijä

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Työmarkkinat ovat muuttumassa. Nykysin vastavalmistuineista monikaan ei tee töitä yhtäjaksoisesti samassa yrityksessä (tai ylipäätään yhtäjaksoisesti), samalle työnantajalle tai samanlaisissa tehtävissä, tai usein ei edes samassa maassa! Jos emme ota huomioon yhä harvemmiksi käyviä valtion virkoja, voimme sanoa, että tulevaisuudessa työmarkkinat ovat kokemassa suuren mullistuksen, joka on nähtävissä jo nyt. Työpaikka ei ole staattinen ja ikuinen vaan se on alati altis muutoksille ja tarpeen vaatiessa se muuttuu täysin toisenlaiseksi tai katoaa kokonaan. Työntekijä taas on oma ”pienyrityksensä”, joka kauppaa osaamistaan parhaiten tarjoavalle. Paljon paheksuttu epävarmuus tulee niin oleelliseksi osaksi työmarkkinoita, että se aletaan nähdä luonnollisena osana ihmisen elämää. Epävarmuutta voi sietää vain ja ainoastaan, jos sen ottaa haltuun. Tee epävarmuudesta paras kaverisi. Kukaan ei siedä illasta toiseen jatkuvaa murehtimista - älä siis murehdi. Totea yksinkertaisesti, että uudet ajat, uudet kujeet, ja jatka eteenpäin.