”Kerro minulle salaisuutesi”

Työhaastattelu muistuttaa enemmän ja enemmän Speed datingia. Ihmisiä tulee huoneeseen liukuhihnalla, perustiedot ovat paperilla haastattelijan edessä, ja puolessa tunnissa olisi saatava selville, onko toinen kamala valepukki. Ja haastattelu menee jotenkin näin:

• Löysitkö hyvin perille?
• Joo, ei mitään ongelmia. (Haastateltavan osoittaa olevansa näppärä ja tuntevansa pääkaupunkiseudun liikenteen haasteet)
• Kerropa ihan ensiksi vaikka hieman itsestäsi. (Tämä on kavala sudenkuoppa, jota kannattaa varoa, mieti mitä kerrot ja miksi, ensivaikutelma tehdään ensinäkemän ja tämän kysymyksen avulla)
• No, opiskelin….valmistuin…tein töitä…
• Mitä tiedät meistä/Miksi haet juuri meille töihin?
• Ööm, tämähän on….yritys ja vaikuttava….ja haluan tänne koska…(Tässä on parempi osata yksityiskohtia kyseisen yrityksen vaiheista ja liiketoiminnasta, muuten haastattelija saattaa epäillä, että olet etsimässä vain töitä, eikä sinulta löydy oikeanlasta passiota)
• Mikä muuttaisit itsessäsi? (Tähän ei ole olemassa oikeaa vastausta, mutta rehellinenkään ei voi olla)
• Mitkä ovat vahvuutesi?
• Olen…1,2,3.
• Onko sinulla jotain kysyttävää? (Parempi olla.)

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Perinteinen työhaastattelu on rakennettu valehtelua varten. Kaikki muut kuin koulutustaustastaa ja ammattitaitoa koskevat kysymykset ovat turhia. Jos halutaan arvioida, kuinka kilahtanut kukin hakija on, tulisi paikalla olla alan asiantuntijoita (henkilöstöpäällikkö ei ole sellainen). Mielessäni onkin uusi reality tv: livetyöhaastattelut tosielämässä (tainnut sellainen joskus ollutkin). Joskin en tiedä, kallistuisiko ohjelma komedian vai tragedian puolelle.

Ollaan ylpeitä!

Pysähdyin eräänä iltana miettimään päivittäin tapaamiani ihmisiä, etenkin niitä, jotka toimivat mitä moninaisimmissa palveluammateissa. Totesin, että poikkeuksellisen hyvä asiakaspalvelijahenkilö oli jäänyt mieleeni. Joka kerta, kun kohtaan hänet päivittäisillä asioillani, minulle tulee hyvä mieli. Sen lisäksi hän mitä ilmeisimmin hoitaa työnsä erittäin hyvin ja on ylpeä siitä mitä tekee (vaikka tuntipalkka ei taatusti ole hääppöinen).

Tietous omasta työpanoksesta ja sen laadusta on yksi uralla etenemisen tärkeä edellytys. Ei niinkään tismalleen toimialalle sopiva tutkintotodistus (vaikka sitä Suomessa joissain paikoissa innokkaasti peräänkuulutetaankin) vaan oikeanlainen ylpeys, joka usein syntyy rakkaudesta työhön jota tekee.  ”Tekisin tätä vaikka ilmaiseksi.”

Ylpeys ja kateus eivät kulje sovussa samaa tietä, vaikka molemmat syntejä ovatkin. Kateus vie kaiken tilan ylpeydeltä. Viittaan tässä yhteydessä Olli Herralan blogiin ”Rikkaiden vaurastuminen pois köyhiltä”. Jo (ilmeisesti Helsingin sanomista lainatun) otsikon voi ymmärtää kahdella tavalla, katsantokannastaan riippuen. Joko vaurastuminen on pois köyhien pussista tai vaurastuminen tulee ottaa pois köyhien pussista. Positiivista vaihtoehtoa ei olekaan.

Spekuloiminen köyhien oikeuksilla rikkaiden tuloihin on surullista. Ensinnäkin unohtuu päättäjien vastuu, hehän päättävät mitä Suomessa menee kenenkin pussiin. Toiseksi, en tunne juurikaan työstään nauttivia ja ylpeitä ihmisiä, jotka valittaisivat päivästä toiseen siitä, mitä jonkun muun pussiin tipahtaa. Lapsena valittaminen oli synti, miksi se on aikuisille sallittua? Onnea vaan eduskuntavaaleihin ;)

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Ajoitus ennen kaikkea

Teitkö uuden vuoden hyvän lupauksen? Suurella osalla suomalaisista se liittyy tipattomaan tammikuuhun. On mahdollista luvata paljon muutakin: laihtua, lopettaa tupakointi, olla kiltimpi vaimolle, anopille tai ihmisille yleensä. Mutta suurin osa meistä epäonnistuu. Viimeistään kevätauringon lämmittäessä unohtuvat talven pimeinä tunteina tehdyt lupaukset. Onko kurittomuus kevään aikaansaannosta vai onko uuden vuoden lupauksessa jotain rakenteellisesti väärää?

Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Parhainkaa lupaus ei tule kestämään, ellei se ole haluttu ja harkittu. Uusi vuosi raketteineen ja kuohuvineen on pahin mahdollinen hetki tehdä elämän tärkeitä päätöksiä. Paitsi että tunnemme karmeaa syyllisyyttä yli kaksi kuukautta jatkuneista pikkujouluglögeilyistä, olemme luultavasti ylioptimistisia tulevaisuuden suhteen. Vuoden vaihtuminen antaa olettaa, että olisimme puolen yön jälkeen yhtä muuttuneita kuin päivämääräys.

Tärkeät päätökset tulisi tehdä jalat tukevasti maassa ja peppu kiinni työtuolissa. Hyvä ajankohta voisi olla vaikkapa uuden vuoden aaton jälkeen noin viikon päästä. On aika miettiä, ilman syyllisyyttä tai shampanjaa, mitä todella haluamme tulevalta vuodelta. Onko aika tehdä suuria uraa koskevia päätöksiä? Kartoittaa tarjolla olevia mielenkiintoisia työpaikkoja ja tarttua viimein tilaisuuteen tehdä unelmista totta?

Päätökset vaativat hieman aikaa. Ei määrättömästi, mutta jonkin verran kuitenkin. Jotta hyvä aikeesi toteutuisi, sinun on uhrattava jokunen puolituntinen kerran viikossa sen eteenpäin viemiseksi. Kun teet lupauksen itsellesi ja seuraat sen toteutumista puhaltaen aika ajoin tuulta purjeisiin, voit olla melkein varma onnistumisestasi. Onnea vuodelle 2011!

Kilpailutat hintasi

Muistan aina elokuvan, jota katsoin nuorena ihailun ja ällistyksen vallassa. Kysessä on 90-luvun popcorniviihde elokuva Clueless, jota tähditti Alicia Silverstone Cherin roolissaan. Se, mikä niin suunnattomasti ihastutti minua oli Cherin halu neuvotella arvosanat ylöspäin. Hän ei tyytynyt mielestään huonoon arvosanaan, vaan alkoi toimenpiteitsiin asian korjaamiseksi. Se, millaisia toimenpiteitä Cher käytti ei ole tässä arvostelun kohteena, vaan idea yleensä.

Meidät manipuloidaan tasapäisiksi jo koulun penkillä.  En väitä, että Suomen tulisi olla pullollaan elitistisä kouluja, joiden oppilaat pörhistelisivät höyheniään ”tavisten” edessä, mutta miksi joukosta erottuminen katsotaan niin kamalaksi asiaksi? Tulevaisuuden haaveissani Suomen koulujärjestelmä suorastaan syleilee eripäistämistä ja tasapäistäminen on historiaa. Eripäristäminen tarkoittaa sitä, että kunkin omat taidot pääsevät kunniaan. Amisten ja ylppäreiden erottelu on historiaa, jokainen voi olla peruskoulun penkiltä asti magnifique ja arvostettu.

Ja juuri tähän perustuu ajamani ”tiedosta hintasi” -periaate. Tee sitä, missä olet hyvä ja unohda kaikki p-puheet siitä, että jokaisen pitäisi valita pitkä matikka ja A-ruotsi. Kun kerran teet sitä, missä olet hyvä ja mitä rakastat, tulet siinä koko ajan paremmaksi. Lopulta tulet niin hyväksi, että olet korvaamaton. Ja sinulla on täysi oikeus kilpailuttaa hintasi ja määritellä itse arvosi, sillä olethan systemaattisesti ja omilla valinnoillasi kehittänyt osaamisesi juuri siihen pisteeseen, missä se on nyt.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Tästähän näkee läpi!

Aika mitataan nykyään tarkkaan. On oltava ajassa kiinni, pysyttävä aikaansa edellä, oltava ajan tasalla, kilpailtava aikaa vastaan…kielemmekin on täynnä aikailmauksia, joilla yritämme konkretisoida sen tärkeää merkitystä jokapäiväisessä elämässämme. Ajan suuri arvostus tarkoittaa entistä enemmän läpinäkyvyyttä yritysmaailmassa ja työpaikoilla yleensäkin. Nopein ja tehokkain toiminta, jossa vältytään turhilta riidoilta ja kahnauksilta, on useimmiten kaikkia kuuntelevan ja läpinäkyvän yhteistoiminnan tulosta.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Myös Nokian uusi johtaja uskoo avoimuuteen ja suorapuheisuuteen. Stephen Elopin johtamisen periaatteisiin kuuluu eriävien mielipiteiden kuunteleminen ja sellaisen yritysilmapiirin luominen, jossa mielipiteitä uskalletaan myös tuoda esille. Elop korostaa myös omaa rooliaan muutoksen aikaansaannissa: hänen on itsensäkin osattava ottaa kritiikkiä vastaan.

Toivoa sopii, että vihdoinkin ollaan huomaamassa moniäänisen yrityskulttuurin hyödyt. Se ei suinkaan tarkoita liian montaa kokkia keittiössä vaan jokaisen työntekijän ansioiden ja kokemuksen tunnustamista. Yritysmaailmaa hidastavat riidat ja kahnaukset sekä työtehokkuuden lasku ovat vain eräitä niistä syistä, joiden vuoksi läpinäkyvyyttä kannattaa suosia. Kun aika sananmukaisesti maksaa rahaa, on ongelmista pyrittävä näkemään niiden toiselle puolelle jo ratkaisuvaiheessa. Tällöin yrityksen sisällä olevat, joskus eripuraisetkin äänet, auttavat laajentamaan näkökenttää.

Hiljainen työnhaku

• Minulla on hiljaisen työnhaun kausi.

• Mikä? Etsikö siis uutta työpaikkaa? 

Photo courtesy of Mikko Nieminen

• En varsinaisesti, vaan kartoitan ennenkaikkea potentiaaliani ja työmarkkina-arvoani.

• Miksi? Ja mitä tarkoitat hiljaisella työnhaulla? Teetkö sen jotenkin salassa?

• Ei, ei se sitä tarkoita, ei siinä ole mitään salailemista. Olen alani ammattilainen ja haluan pysyä ajan tasalla. Haluan myös tietää, miten minun tulee kehittyä osaajana, jos haluan yletä urallani.

• Miten se tapahtuu käytännössä?

• Lataan CV:ni nettipalveluun ja kerron osaamisalueistani ja vahvuuksistani sekä uratoiveistani. Jos haluan jossain vaiheessa vaihtaa toisiin tehtäviin, minun ei tarvitse aloittaa nollasta. Olen jo perillä palkkakehityksestä ja osaamiseni kysynnästä.

Hiljainen työnhaku on osa jokaisen urastaan kiinnostuneen ”työtä”. Se ei välttämättä tarkoita, ettet pitäisi tämänhetkisestä työstäsi. Päinvastoin, se tarkoittaa, että haluat pysyä ajan hermolla ja tietää, mitä alasi työmarkkinoilla tapahtuu. Seuraat ehkä asuntosi hinnan kehittymistä, mikset siis myös seuraisi oman osaamisesi markkina-arvoa! Hiljainen työnhaku tajoaa mahdollisuuden pohtia urasi suuntaa ja muita alasi tarjoamia mahdollisuuksia tulevaisuuden varalle.

Yksi tapa hakea töitä ”hiljaisesti” on luoda oma nettiprofiili. Periaatteessa sinun tulee vastata kolmeen oleelliseen kysymykseen:

1. Mitä osaat ja miksi erotut joukosta?
2. Mistä olet kiinnostunut?
3. Millä ehdoilla olet käytettävissä?

Pääset alkuun lataamalla CV:si järjestelmään ja luomalla oman profiilin, jossa voit osaamisalueidesi ja työhistoriasi lisäksi kertoa toivepalkkasi ja työtilanteesi. ITProfiilisi auttaa sinua saamaan näkyvyyttä oman alasi osaajana!

YourITProfile – Näytä taitosi netissä!

Vapaaehtoista vai vapaa ehdoista?

Teini-ikäiset neuvottelevat työehdoistaan tarkasti. Anstianpesukoneen purkaminen, roskien vieminen ja imurointi on yhtä kuin viikkorahaa. Varmaa on, että sovitusta ei jousteta tippaakaan. Isompi työmäärä tarkoittaa automaattisesti isompaa korvausta. Äiti ja isä eivät näyttäydy jumalina vaan neuvottelukumppaneina. Sama tarkan markan teini suostuu kuitenkin aikuisena raatamaan 12 tunnin työpäiviä kahdeksan tunnin palkalla, eikä inahdakaan vastuidensa ja tehtäviensä lisääntyessä. Mitä hän pelkää, potkujako? Vai onko hänestä vain varttunut kypsempi ihminen?

Tukholman syndroomasta kärsivä tuntee voimakasta myötätuntoa alistajaansa kohtaan. Vaikkapa kidnappaustilanteessa itse siepatun kokema vapaudenriisto unohtuu. Siepattu ei enää näe mitään väärää kidnappaajan puuhissa ja puolustelee tämän käytöstä. Yhtäläisyys työelämään on ilmeinen: orjan lailla raatava (eli vapaudenriistosta kärsivä) keksii oikeutuksen ajastaan luopumiselle. Onko siis kysymys orjatyöstä tai hyväntekeväisyydestä? Vai olisiko Tukholman syndrooma parempi “diagnoosi”? Lapsi on terve, kun leikkii ja sairas, kun ei osaa lopettaa. Sama pätee aikuisiin ja työntekoon.

Photo courtesy of Mikko Nieminen